Niinpä niin. Plussahan sieltä tuli.
Aamulla tein testin ennen töihin lähtöä ja viskasin sen laatikkoon odottamaan viittä minuuttiaan. Unohdin tikun sinne koko päiväksi ja kun tulin kotiin meinasin lentää persuksilleni järkytyksestä. Ruudussa komeilivat kaksi punaista viivaa!
Eipä siinä oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, tein sitten varmuuden vuoksi vähän molempia ja soitin kauhistuneen puhelun parhaalle ystävälleni. Isäntä oli töissä, ja arvelin että lienee parempi odottaa siihen, että herra saapuu kotiin ennenkun kerron uutisen.
Sikiävää sakkia, ei voi muuta sanoa.
Joskus ennen muuttoa hukkasin pillerireseptini ja olin sitten syömättä pillereitä kolmisen kuukautta, kerta ilman ehkäisyä ja naps. Siinä se. Tiitiäisen taival oli alkanut.
Näin "jälkeenpäin" ajatellen koko testaus oli melko turhaa. Oksettaminen oli jotain  ihan sanoinkuvaamatonta (eipä tuo ole loppu vieläkään) ja muutenkin olo ihan samanlainen kun Pikkuneiti Prinsessaa odottaessa. Ei vaan jaksanut mennä pieneen päähän, että olisi mahdollista tulla raskaaksi noin helposti.
Tässäpä sitä jokatapauksessa ollaan.
Neuvolan täti kysyi aikaa varatessani, koska olivat viimeiset kuukautiset. "ei aavistustakaan" sanoin, mutta jatkoin että tiedetään kyllä tarkka päivä koska tiitiäinen on alulle saatettu. Täti naurahti ja sanoi että no auttaahan sekin. Laskettu aika olisi näillä tiedoilla 25.11.
Jännittävää!

Pahoinvointi on, kuten yllä jo mainitsin, ollut ihan kamalaa. Oksennus kurkussa töiden paiskiminen ei ole ollut mitään maailman ihaninta puuhaa. Pikkuneiti onneksi on ollut hyvin ymmärtäväinen ja hoitanut äitiä kun on ollut paha olo. Vauvasta hän ei tiedä, eikä kerrotakkaan ennenkun mahalla alkaa olla jo kokoa. Tuleva Isosisko puhuu jo nyt päivittäin tosin siitä, kuinka hänestä kasvaa ihan kohta isosisko ja meille tulee vauva. Vauvakuumetta ilmassa siis sielläkin suunnalla.
Imetysliivit otin eilen käyttöön, ei puhettakaan että voisi olla ilman, se sattuu. Mutta, jos on mitkä tahansa muut liivit, nekin sattuu. Ei tuota ensimmäistä odottaessa rinnat olleet näin kipeät. Näitä siis taidetaan pidellä pari kuukautta.... Eipä silti. Nämä on NIIIIIIN ihanan pehmeät että en valita :)

Välillä kuitenkin innostuksen ja Suuren Odotuksen ylle meinaa nousta varjo. Nyt kun tietää, miten pienestä kaikki voi olla kiinni, on keskenmenon pelko suurempi kuin ensimmäisessä raskaudessani. Vaikka Tiitiäinen on vielä pienenpieni, melkein pientäkin pienempi, niin tunneside on hyvin vahva enkä uskalla edes ajatella miten surisin jos jotakin kävisi. Koitan siis rentoutua ja levätä parhaani mukaan, ja olla ajattelematta asiaa. Yritän tolkuttaa itselleni, että ihan turha stressata, jos näin alussa menee kesken, niin mitään sille ei mahda.
Toinen huoli, mikä jo nyt painaa on imetys. Pikkuneidin kanssa se epäonnistui ihan täysin, osin omasta tietämättömyydestä, osin tuen ja opastuksen ja osin siitä syystä, että Pikkuneiti oli lastenteholla elämänsä ensimmäisen viikon ja minä taas huolesta harmaita hiuksia kasvatellen omalla osastollani toipumassa. Jäi harmittamaan, vaikka pääasia tietenkin oli, ja on, terve ihana tyttö. Tuntuu vain, kuin olisi jäänyt paitsi jostain. Salaa kateellisena olen kuunnellun toisten äitien ihania imetyskertomuksia. Voi kunpa minäkin! Ehkä nyt sitten...
Ja kantoliina lähtee mukaan jo synnärille, tietenkin!

Alussa ollaan, odotuksia ja pelkojakin on jo pienen kylän verran. Mutta sitähän se on, kun hormonit hyrrää ja uusi pieni salamatkustaja pistää kropan ja pään sekaisin.

Isosisko on muuten lasketun ajan tietämillä hieman alle 5-vuotias. Saas nähdä miten jo nyt niin omistushaluinen äidin pikku-prinsessa suhtautuu kun ymmärtää että vauva vie äidin aikaa ihan toisella tapaa mitä pieni tyttö pystyy kuvittelemaan ruusunpunaisten isosisko-haaveiden takaa..