Noniin. Eräs kaunis ilta töissä tuli tosi kumma olo. Eikun ylimääräiselle tauolle, vessaan yökkimään ja olin pyörtyä, lisäks jotenkin tosi outo, paha olo. Lähdin kotiin sitten ja illemmalla tuntui outoa nipistelyä ja tosi voimakas painontunne vatsan ympärillä, sellaisena vannemaisena. Menin kuitenkin nukkumaan ja päätin aamulla soittaa neuvolaan.
No se soitto oli yhtä tyhjän kanssa, lääkäriin ei pääse ja neuvolassa ei voida asialle oikein mitään tehdä. Käskettiin mennä yksityiselle ultraan jos haluaa saada asiaan selvyyttä.
Varasin sitten ajan koskiklinikalle seuraavalle päivälle. Hitto että jännitti.
Asiaa ei helpottanut juuri se että lääkäri ei juuri puhua pukahtanut, tutki ja katseli ruutua epäuskoisena. Ajattelin jo, ettei siellä ketään olekkaan. Vaan olihan siellä. Elävä sikiöhän siellä polskutteli hienon tasaisen sykkeen kanssa. Mutta. Ei vastannut niitä viikkoja millä olisi kaikella järjellä pitänyt mennä. Niinpä lääkäri alkoi höpistä kehityshäiriöstä ja siitä että varmaan tämä menee kyllä kesken. Pieni shokki, sanoisinko. Kohtuontelo oli kolmionmallinen mikä kuulemma on outoa ja epäilyttävää. Kuitenkin kontrolliaika sovittiin parin viikon päähän jossa nähtäisiin että kasvaako pieni normaalisti.
Tässä pienenpieni kuva jossa kuitenkin näkyy kolmionmalli.



ja tässä sama suurennettuna



varoituskolmiovauva x)

Kyllä siinä sai melkein itku silmässä lähteä, ja olin ihan varma että ei tämä pieni tule jaksamaan. Kauhea tunne. Epätietoisuus kaikista pahin siitä. Neuvola sitten piti myös peruuttaa lääkärin ohjeesta.

Aika kuitenkin kului eikä mitään kipuja eikä vuotoja tullut. Pahoinvointi tosin sai ihan uudet mittasuhteet. Jotain ihan Järkyttävää. Kuitenkin ihan hyvä mieli eikä enää silleen pelottanut jokahetki. Tietty sekin auttoi että oli töitä, sai jotain muuta mietittävää.

Toiseen ultraan menin sitten sovitusti ja jännitti taas niin pirusti. Mutta kuinka ollakkan. Siellähän polskutteli hienosti kasvanut pieni ihmisenalku, kohtuontelokin oli pyöristynyt. Syke oli tasainen ja muutenkin kaikki oli hyvin. Kohdunkaula oli ihan normaalinmittainen ja kohdunsuu tiukasti kiinni. Joten odottelu jatkukoon :) Lääkäri toivotti onnea ja jatkossa nyt sitten normaali neuvolaseuranta.

Ensimmäinen neuvolakäyntikin on jo sitten takana. Normaalia rutiinia, verikokeet, hemppa, pissanäytteet ja taas se ainainen vaa'alla juokseminen alkoi. Puheltiin kaikesta edellisestä raskaudesta ja synnytyksestä ruokailutottumuksiin. Melko tylsää sanoisin. Odotan taas niitä aikoja että saadaan alkaa kuunnella sydänääniä. Näillä viikoilla olisi voinut jo kuulua hyvällätuurilla mutta odotellaan nyt kuitenkin ensi viikkoon ja lääkäriin, siellä sitten katsellaan tilannetta, kuuluuko sitten vielä vai ei. Isosiskon odotuksessahan kuunneltiin ensimmäisen kerran n. viikoilla 12 ja silloin ne kuului hienosti ja helposti ensiyrittämällä.

Vaihdan nyt sitten tuonne sivuun tuohon raskausviikkolaskurihommaan viikot menemään ultran mukaan. Katotaan sitten, muuttuuko laskettu aika siellä niskaturvotusultrassa.

Ainiin.
Pystyn syödä taas melkein kivuttomasti, eli ei tule niin paha olo jokaisesta ruoasta mitä suuhunsa pistää ;)

Voi elämän kevät.
En tekisi mitään muuta kun nukkuisin, nukkuisin, nukkuisin ja nukkuisin. Yöllä 12h,päiväunia päälle ja tietenkin iltapäiväunia. Olo on kun olisi katujyrän alle jäänyt. Ihan kamalaa. Mutta kun syyn muistaa, niin ihanaa. Tottakai.
Huomenna olisi taas maanantai ja työt kutsuu. En ymmärrä, miten pysyn skarppina töissä kun kotonakin nuokun ja haukottelen kokoajan. Se hyvä puoli tässä nyt on, ettei enää ole oksettanut siihen malliin kun esim. pari viikkoa sitten! Siinä mielessä olo on kyllä mitä mainioin. Muistaa vaan syödä säännöllisesti.

Eilen vietettiin tuon Pikkuneidin kanssa oikein idyllinen äiti-tytär-päivä. Lähdettiin bussilla kaupungille, käytiin kirppiksellä (josta löysin tiitiäiselle kestovaippailua varten harsoja, oli pakko ostaa kun oli iso nivaska niin halvalla x)) ja siitä suunnattiin isoon leikkipuistoon leikkimään. Oli ihana aurinkoinen päivä, ihmisiä tosi paljon liikkeellä ja oli siis Likallekkin leikkiseuraa puistossa. Oikein mukava päivä. Olin jopa hajamielisyydestäni huolimatta muistanut laittaa Likalle eväät mukaan joten sai vielä oikein retkitunnelmaa kun syötiin välipala puistonpenkillä. Välipalan jälkeen jatkettiin puistoilua ja siitä käytiin vielä herkuttelemassa mäkkärissä hampurilaisilla ja vielä hennesiltä etsimässä lippistä minkä lupasin Likalle ostaa. Löytyihän sieltä, ja ihan sikamakee farkkuhame, sellainen jännä henkselimalli. Laittaa kuulemma heti huomenna päiväkotiin sen  päälle :) Illalla käytiin vielä ulkona sen verran että Likka sai polkupyöräillä pitkän pätkän. Tuntui kyllä jaloissa, että oltiin oltu koko päivä liikenteessä ja kun sain tytön nukkumaan niin kaaduin sänkyyn ja nukahdin vissiin jo puolivälissä matkaa.

Kaverilta saisi hakea pihaan lumimarjaa ja jotain muuta puskaa + viherpiiperryksiä. Innoistuin jo kovasti tuosta lumimarjajutusta, kunnes googlettelin lisää ja huomasin sen olevan myrkyllinen. Ei sitten viitsi tuohon pihaan sitä laittaa, ettei lapset sitä satu syömään kun silmä välttää. Likka on ainakin sellainen touhottaja ja kun saadaan tuo leikkimökkiprojektikin, niin ei varmaan malttaisi olla tekemättä siitä ruokaa tai jotain. Ja kunhan tiitiäinenkin pääsee siihen ikään niin.. Täytyy jatkaa metsästämistä. Olisi kiva jotenkin rajata tuo oma piha. Täytyy vissiin miettiä jotain aitaratkaisua jossain vaiheessa. Kauheasti tykästyin jossain puutarhaohjelmassa näytettyyn sellaiseen kaariporttijuttuun, johon saisi sitten jotain köynnöskasvia ympärille. Ainoa vaan, että tuossa meidän pihassa on joku melko kookas tuija tms juuri siinä kulkureitin edessä,se varmaan pitäisi siitä siirtää johonkin kohtaan että siitä saisi vähän järkevämmän näköisen.
Tuntuu se vaan niin uskomattomalta, että ensi kesänä tässä pihassa hääriikin yhden pikkuisen sijasta kaksi.
Ainakin toivottavasti.

Niinpä niin. Plussahan sieltä tuli.
Aamulla tein testin ennen töihin lähtöä ja viskasin sen laatikkoon odottamaan viittä minuuttiaan. Unohdin tikun sinne koko päiväksi ja kun tulin kotiin meinasin lentää persuksilleni järkytyksestä. Ruudussa komeilivat kaksi punaista viivaa!
Eipä siinä oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, tein sitten varmuuden vuoksi vähän molempia ja soitin kauhistuneen puhelun parhaalle ystävälleni. Isäntä oli töissä, ja arvelin että lienee parempi odottaa siihen, että herra saapuu kotiin ennenkun kerron uutisen.
Sikiävää sakkia, ei voi muuta sanoa.
Joskus ennen muuttoa hukkasin pillerireseptini ja olin sitten syömättä pillereitä kolmisen kuukautta, kerta ilman ehkäisyä ja naps. Siinä se. Tiitiäisen taival oli alkanut.
Näin "jälkeenpäin" ajatellen koko testaus oli melko turhaa. Oksettaminen oli jotain  ihan sanoinkuvaamatonta (eipä tuo ole loppu vieläkään) ja muutenkin olo ihan samanlainen kun Pikkuneiti Prinsessaa odottaessa. Ei vaan jaksanut mennä pieneen päähän, että olisi mahdollista tulla raskaaksi noin helposti.
Tässäpä sitä jokatapauksessa ollaan.
Neuvolan täti kysyi aikaa varatessani, koska olivat viimeiset kuukautiset. "ei aavistustakaan" sanoin, mutta jatkoin että tiedetään kyllä tarkka päivä koska tiitiäinen on alulle saatettu. Täti naurahti ja sanoi että no auttaahan sekin. Laskettu aika olisi näillä tiedoilla 25.11.
Jännittävää!

Pahoinvointi on, kuten yllä jo mainitsin, ollut ihan kamalaa. Oksennus kurkussa töiden paiskiminen ei ole ollut mitään maailman ihaninta puuhaa. Pikkuneiti onneksi on ollut hyvin ymmärtäväinen ja hoitanut äitiä kun on ollut paha olo. Vauvasta hän ei tiedä, eikä kerrotakkaan ennenkun mahalla alkaa olla jo kokoa. Tuleva Isosisko puhuu jo nyt päivittäin tosin siitä, kuinka hänestä kasvaa ihan kohta isosisko ja meille tulee vauva. Vauvakuumetta ilmassa siis sielläkin suunnalla.
Imetysliivit otin eilen käyttöön, ei puhettakaan että voisi olla ilman, se sattuu. Mutta, jos on mitkä tahansa muut liivit, nekin sattuu. Ei tuota ensimmäistä odottaessa rinnat olleet näin kipeät. Näitä siis taidetaan pidellä pari kuukautta.... Eipä silti. Nämä on NIIIIIIN ihanan pehmeät että en valita :)

Välillä kuitenkin innostuksen ja Suuren Odotuksen ylle meinaa nousta varjo. Nyt kun tietää, miten pienestä kaikki voi olla kiinni, on keskenmenon pelko suurempi kuin ensimmäisessä raskaudessani. Vaikka Tiitiäinen on vielä pienenpieni, melkein pientäkin pienempi, niin tunneside on hyvin vahva enkä uskalla edes ajatella miten surisin jos jotakin kävisi. Koitan siis rentoutua ja levätä parhaani mukaan, ja olla ajattelematta asiaa. Yritän tolkuttaa itselleni, että ihan turha stressata, jos näin alussa menee kesken, niin mitään sille ei mahda.
Toinen huoli, mikä jo nyt painaa on imetys. Pikkuneidin kanssa se epäonnistui ihan täysin, osin omasta tietämättömyydestä, osin tuen ja opastuksen ja osin siitä syystä, että Pikkuneiti oli lastenteholla elämänsä ensimmäisen viikon ja minä taas huolesta harmaita hiuksia kasvatellen omalla osastollani toipumassa. Jäi harmittamaan, vaikka pääasia tietenkin oli, ja on, terve ihana tyttö. Tuntuu vain, kuin olisi jäänyt paitsi jostain. Salaa kateellisena olen kuunnellun toisten äitien ihania imetyskertomuksia. Voi kunpa minäkin! Ehkä nyt sitten...
Ja kantoliina lähtee mukaan jo synnärille, tietenkin!

Alussa ollaan, odotuksia ja pelkojakin on jo pienen kylän verran. Mutta sitähän se on, kun hormonit hyrrää ja uusi pieni salamatkustaja pistää kropan ja pään sekaisin.

Isosisko on muuten lasketun ajan tietämillä hieman alle 5-vuotias. Saas nähdä miten jo nyt niin omistushaluinen äidin pikku-prinsessa suhtautuu kun ymmärtää että vauva vie äidin aikaa ihan toisella tapaa mitä pieni tyttö pystyy kuvittelemaan ruusunpunaisten isosisko-haaveiden takaa..